Järjetön järjestys

On hyvin paljon asioita, jotka saavat minut näkemään punaista ja manaamaan maailman tyhmyyttä. Eilen surffaillessani Aamulehden sivuilla koin yhden tällaisen täydellisen räjähtämisen hetken. Koulutuksen saralta on jo nähty kaikenlaista hulluutta, eikä tämäkään niin uusi asia ollut, mutta otsikko (joka on tänään ilmeisesti jo vaihdettu) Valitse nämä lukiot, jos haluat korkeakouluun sai minut vihaisemmaksi kuin mummon, joka huomaa kassalla, että kuitissa on väärä hinta.

Aamulehden artikkeli perustuu YLE Uutisten tilastokeskuksen tietojen pohjalta tekemään vertailuun, jossa selvitettiin kuinka suuri prosentti eri lukioiden entisistä oppilaista opiskelee korkeakoulussa.Käytännössä tutkimuksessa selvitettiin, kuinka moni 2006 vuonna kirjoittaneista ylioppilaista otti korkeakoulupaikan vastaan saman vuoden loppuun mennnessä. Näin saaduista tuloksista vedettiin tietenkin johtopäätös -ja simsalabim lukioden rankkeerauslista on valmis.

Mielstäni kyseistä tutkimusta -tai ainakin Aamulehden uutisointi kyseisestä asiasta- ei voi kuvata kuin sanoilla täyttä roskaa.

On sanomattakin selvää, että lukioista, joissa on korkea sisäänpääsyraja, valmistuu ylioppilaita paremmilla arvosanoilla, mutta se ei taas kerro opetuksen laadusta yhtikäs mitään. Lukioiden laittaminen paremmuusjärjestykseen tältä pohjalta on aivan huuhaata. On aivan sama, meneekö lahjakas opiskelija Tampereen Klassilliseen lukioon vai Kalevan lukioon -se millä arvosanoilla lukiosta valmistuu on kiinni vain yhdestä tekijästä, opiskelijasta itsestään. Kylmä fakta on se, että hyvät oppilaat menestyvät koulussa kuin koulussa: opetuksessa ei ole Suomessa niin suuresti eroja.

Lisäksi tutkimuksen kriteeri on aivan nurinkurinen: miksi korkeakoulupaikka piti saada nimenomaan saman vuoden aikana kuin kirjoitti ylioppilaaksi? Tällöinhän tutkimuksessa pärjää hyvin ne lukiot, joiden oppilaista suurin osa on tyttöjä; pojilla kun tuppaa olemaan armeija, joka usein lisää välivuosia lukion jälkeen. Jos tutkimuksen tarkoitus oli yleensä selvittää, kuinka suurin osa nuorista pitää lukion jälkeen väliivuoden (mistä nytkyinen hallituksemme on niin niin huolissaan), niin miksi tutkimuksen pohjalta pitää lähteä erottelemaan korkeakouluopiskelijoiden määrää tiettyjen lukioiden kohdalta: otos on kuitenkin hyvin lyhyeltä aikaväliltä.

Jos lukioita yleensä on pakko vertailla, olisi milelenkiintoisempaa verrata arvosanoja, jotka oppilailla on kun he menevät lukioon sisään ja arvosanoja, joilla he valmistuvat. Opetus on onnistunutta, jos heikko oppilas saadaan kirjoituksista läpi hyvällä arvosanalla, eikä niinkään aina silloin, kun erinomainen oppilas saadaan erinomaisilla tuloksilla ylioppilaaksi.

Mihin näillä uutisoinneilla ja rankeerauksilla pyritään? Näistä saa aivan turhan yksipuoleisen kuvan lukio-opetuksesta -pahinta koko jutussa on se, että lukioita todella valitaan näiden rankkeerausten perusteella.

Lieneekö vain ajankysymys, kun sama luokittelu tehdään peruskouluista?

Kolmas kerta toden sanoo?

Aloitin oman blogin -taas.

Tämä on kolmas kerta, kun yritän saada kyhätyksi blogia. Ongelma ei niinkään ole blogin luominen: olen varma, että kuka tahansa muutaman aivosolun omaava henkilö osaa nykyään luoda itselleen blogin. Katso vaikka.
Ongelma on se, että luodessani blogin ja ajattelen mullistavani sillä maailman ja kirjoittavani sinne kaikista Tärkeistä asioista.

Kuitenkin ajatusketjuni on aina ensimmäisen tekstini jälkeen tällainen:

-Tämä nimi nyt on ihan tyhmä -eihän kukaan ikinä tänne eksy. Kirjoittelen omia ajatuksiani tänne kunnes minusta tulee hullu skitsofreenikko, joka lukee omia tekstejään ja kommentoi niitä saadakseen jotain vastakaikua.

-Mutta ehkä idea on vain kirjoitella, eikä mulllistaa maailmaa. Kyllä tänne joku joskus eksyy, ja jos ei eksy big deal!

-Noh, tämä on ihan typerää. Keskityn fiksumpiin ja tärkeimpiin asioihin kuten... No joka tapuksessa tiskivuori odottaa.

Ja näin tämän kauniin (ja nyt jo skitsofreeniseltä kulostavan!) sisäisen keskustelun jälkeen unohdan koko blogini autuaasti ja se hautautuu jonnekin internetin kaatopaikalle. Aamen.

Kertomalla tämän tarinan julkisesti avautuen, kuten Johanna Tukiainen kummittelevista demoneistaan konsanaan, pyrin varmistamaan, että jatkaisin kirjoittamistani myös myöhemmin. Tarvitsen terapeuttisen avautumiskanavan, johon voin purkaa ajatuksiani... no lähes kaikesta. (Lisäksi kirjoitin pari vuotta sitten ylioppilaskokeeseeni, että pidän omaa blogia. Valehteleminenhan on rumaa, joten aion nyt korjata äidinkielen sensoreille aiheuttamani tahattoman ilkeyden -olen pahoillani arvon Sensorit, se vain lipsahti kynästäni!)

Nyt kun olen kirjoittanut historiallisen kolmannen kerran ensimmäisen tekstini internetin salaperäiseen maailmaan, voin keskittyä tärkeämpiin asioihin kuten ulkoasun muuttamiseen ja omien tietojeni päivittämiseen.

p.s Voin jo nyt kuulla tiedän pidättävän hengitystänne pohtien tuota elintärkeää kysymystä: "Tuleeko jatkoa?". Tähän voin vastata (erittäin hyvän) laulun sanoin God only knows: vaikken Jumalaan uskokaan, ja oikeastaan kyseisestä aiheesta minulla kyllä olisi paljonkin kirjoitettavaa, hmm...